Ajan ja ajattelijan harha – kun mieli kohtaa oman rakenteensa

"Jos havaitsija kuuluu samaan kenttään kuin se, mitä hän yrittää havaita, kuka silloin yrittää vapauttaa kenet?"

Ajan ja ajattelijan harha – kun mieli kohtaa oman rakenteensa.

Ihmismieli kantaa mukanaan jatkuvaa tarvetta selittää, suorittaa ja luoda jatkuvuutta. Kun mielen syövereistä nousee äkillinen, ulkopuoliselta tuntuva ajatus tai kehotus – oli se sitten vertauskuvallinen käsky tai hengellinen oivallus – ajatus luo välittömästi erillisyyden: on ajatus ja on sen vastaanottaja. Mutta kuka tuo vastaanottaja todellisuudessa on? Voitko havaita tuon rajan synnyn omassa mielessäsi?

Kun mielen rakennetta tarkastelee syvällisesti, paljastuu mielenkiintoinen mekanismi: vaikka itse ajattelutapahtuma tapahtuu tässä hetkessä, mistä sen sisältö kumpuaa? Eikö ajatuksen sisältö ammenna aina menneisyydestä – muistista, kokemuksista, ehdollistumista ja opituista malleista? Koska sen rakennusaineet ovat vanhaa tietoa, voiko ajatus itsessään koskaan synnyttää sisäistä vapautta?

Ajattelija on ajatuksen tuotos

Ihmiskunta on rakentunut ajattelun varaan ja hakee siitä ratkaisua mielen sisäisiin konflikteihin. Jahtaammeko kuitenkin omaa häntäämme? Ajatus luo "ajattelijan" – mielikuvan erillisestä minästä, selviytyjästä ja hallitsijasta – suojellakseen omaa jatkuvuuttaan. Ajattelija tarttuu tarinoihin, auktoriteetteihin ja uskomuksiin selviytyäkseen, eläen samalla mielen rakentamassa harhassa.

Tämä liike luo psykologisen ajan: välimatkan siitä, mitä on, siihen, mitä pitäisi olla. Mitä tapahtuu, kun tätä välimatkaa tarkkailee? Siinä tilassa elävät vertailu, pelko ja suru. Onko suru erillinen ilmiö, vai elääkö se nimenomaan menetetyn ajan ja tulevaisuuden odotusten välisessä jännitteessä?

Energian hukkaaminen, osittuminen ja näkymätön väkivalta

Mihin ihmisen kokonaisenergia kuluu, kun se hukataan tähän jatkuvaan ajatteluun? Eikö se sitoudu rakentamiimme riippuvuuksiin, "minä olen" -identiteetteihin, arvoihin ja uskomuksiin? Tällöin mieli pirstoutuu rajoihin ja poteroihin, ja elämän suora energia korvautuu mielen sisäisellä kamppailulla.

Niin kauan kuin katson jotakin osittuneesti – määritellen itseni suomalaiseksi, ruotsalaiseksi, intialaiseksi, amerikkalaiseksi, tiedemieheksi, lääkäriksi, tuomariksi, astrologiksi, ennustajaksi, energiahoitajaksi, terapeutiksi, guruksi, hyvinvointivalmentajaksi tai miksi tahansa rooliksi – näenkö asiat silloin väistämättä pirstoutuneina?

Niin kauan kuin emme näe, että psykologisesti havaitsemamme sisältö kuuluu samaan tajunnan kenttään kuin havaitsijana kokemamme minä, luommeko silloin väistämättä jaon välillemme? Kun toimimme tästä erillisyydestä käsin, eikö tämä jako luo aina ristiriidan ja tee toiminnasta osittaista?

Tämä jakautuminen on kaikkien ristiriitojen pääsyy. Mieli on ehdollistunut ja syvällisesti väkivaltainen silloin, kun se osittaa itsensä ja luo asetelman, jossa on "minä" ja muut.

Aiheutammeko toiminnallamme lisää ongelmia niin kauan kuin emme onnistu tyhjentymään tästä ihmiskunnan yhteisestä tajunnan kentästä? Tähän kenttään kuuluvat:

 * Muistot ja kokemukset

 * Ajatukset ja niiden assosiaatiot

 * Pelot, halut ja mielihyvä

 * Uskomukset ja mielipiteet

 * Tieto ja opitut asiat

 * Kuvat itsestä ja toisista

 * Suhteisiin, aikaan ja tulevaisuuteen liittyvät odotukset

 * Ristiriidat, vertailu ja psykologinen kärsimys

Voimmeko osittuneessa tilassa nähdä kokonaisuutta, vai onko toimintamme silloin pakostakin osittunutta ja ehdollistunutta?

Voiko osittunut mieli, joka elää tässä tajunnan kentässä, vapautua siitä? Vai onko jo itse vapautumisen tavoittelu osa samaa kenttää – uusi päämäärä, jonka ajattelija on itselleen rakentanut? Jos havaitsija kuuluu samaan kenttään kuin se, mitä hän yrittää havaita, kuka silloin yrittää vapauttaa kenet? Mitä tapahtuu, jos tätä vastakkainasettelua ei yritetäkään ratkaista, vaan sitä katsotaan sellaisena kuin se on?

Luullessamme tekevämme ajatuksen tasolla hyvää, kantaako toimintamme jo sisällään vastakohtaansa – pahuutta ja erillisyyttä? Jos tätä tosiasiaa pysähtyy havainnoimaan ilman pakenemista, selityksiä tai uusia selviytymiskeinoja, mitä silloin paljastuu väkivallan todellisesta olemuksesta? Onko väkivaltaa kaikki se henkinen jakautuminen, jossa mieli asettaa itsensä jotakin vastaan, tuomitsee tai yrittää muuttaa todellisuutta toisenlaiseksi?

Niin kauan kuin juoksemme karkuun emmekä näe tätä tosiasiaa suoraan, mitä mahdollisuuksia meillä on? Aiheuttaako ajattelijan ja erillisyyden rakenteesta nouseva toiminta vääjäämättä vain lisää konflikteja ja kärsimystä?

Tietoisuus ilman tarttumista

Mitä tapahtuu silloin, kun aistit ja kokonaisenergia ovat läsnä tässä hetkessä – ilman että sitä hukataan mielen pirstaloituneisiin rakenteisiin? Tapahtuuko havainto silloin ilman psykologista aikaa? Mieli ei jää kiinni ajatuksen sisältöön eikä muodosta siitä uutta uskomusjärjestelmää. Havainto syntyy, aistimus tapahtuu – ja mieli päästää irti.

Onko tällainen tarkkaavaisuus menetelmä, suoritus tai järjestelmä, vai onko se aitoa oppimista? Kun ajatuksen luoma mekanismi ja mielihyvän rakenne tunnistetaan, mitä tapahtuu ajattelijan roolille?

Erillisyyden päättyminen

Kun ajatus nähdään sellaisena kuin se on, onko enää tarvetta päästä siitä eroon? Eikö myös yritys päästä ajatuksesta eroon ole vain uusi ajatus? Kun tämä nähdään, voiko jotain olennaista tapahtua ilman tekijää?

Katoaako havainnon ja toiminnan väliltä silloin psykologinen välimatka? Onko enää erillistä kokijaa, joka pähkäilisi, miten pitäisi toimia tai miltä näyttää – vai onko vain havainto ja sen mukainen liike?

Kun havainnoijan ja havaitun välinen erillisyys katoaa, tarvitseeko mitään enää saavuttaa, puolustaa tai ilmaista? Syntyykö enää uutta järjestelmää, johon pitäisi uskoa?

Jäljelle ei ehkä jää edes nimeä sille, mitä on.

On vain tämä.