Ajan ja pelon tuolla puolen – Kun mieli lakkaa jahtaamasta omaa häntäänsä

Keskustelu sai alkunsa emeritusprofessori Timo Airaksisen Helsingin Sanomissa (16.8.) esittämästä väitteestä, jonka mukaan kuolemanjälkeistä elämää ei ole ja että uskontojen käsitykset iankaikkisuudesta ovat pelkkää lohtua kuolemanpelon edessä.

Tampereen piispa Matti Repo vastasi Airaksiselle Kotimaa-lehden haastattelussa (18.8.). Repo muistutti, että kristillinen usko ja toivo eivät synny pelosta vaan rakkaudesta, ja että ihminen kaipaa elämälleen syvempää merkitystä sekä jatkuvuutta pelkän biologisen selityksen sijaan.

Oheinen kirjoitus tarkastelee tätä asetelmaa syvemmältä: mitä tapahtuu, kun katsomme sekä Airaksisen tietämisen varmuutta että Revon toivon turvaa mielen psyykkisinä rakenteina?

Tiedon varmuus ja toivon turva – Mitä avautuu, kun mieli uskaltaa kuolla menneelle?

Viimeaikainen julkinen keskustelu kuolemasta ja tietoisuuden luonteesta toi jälleen esiin ihmismielen syvän tarpeen tarttua kiinni johonkin pysyvään. Toisella puolella on ajatusmaailma, joka hakee turvaa tieteellisestä pelkistämisestä ja toteaa varmuudella, että elämä päättyy biologiseen kuolemaan. Toisella puolella on teologinen ja henkinen perinne, joka nojaa toivoon, merkitykseen ja iankaikkisuuden mysteeriin.

Tämä vastakkainasettelu ei ole uusi, mutta se paljastaa jotain olennaista psyykemme rakenteesta: se osoittaa, miten hätääntyneesti mieli pakenee omaa haurauttaan joko varmuuden tai toivon suojaan.

Pelko ja toivo ovat sama kolikko

Kun Repo puolustaa kristillistä perinnettä toteamalla, että usko ei synny pelosta vaan rakkaudesta ja että ihminen kaipaa jatkuvuutta, herää kysymys: kuka tämä jatkuvuutta kaipaava olento oikeastaan on?

Tarkemmassa suorassa havainnoinnissa se, mitä kutsumme ”minäksi”, paljastuu muistojen, kokemusten, ehdollistumien ja ajatusrakennelmien kimpuksi. Kun mieli toivoo jatkuvuutta kuoleman jälkeen, se toivoo tämän tutun psyykkisen rakenteen säilyvää olemassaoloa.

Toivo ja pelko eivät ole vastakohtia, vaan saman kolikon kaksi puolta. Samalla tavalla kuin toivo kantaa aina sisällään epätoivon siementä, tietäminen kantaa jo sinällään tietämättömyyttä. Kun mieli väittää tietävänsä, se rakentaa muurin sen ympärille, mitä se ei voi käsittää. Ja kun se toivoo, se elää jatkuvassa pelossa siitä, mitä tapahtuu, jos toivo osoittautuukin tyhjäksi.

Molemmissa tapauksissa mieli jahtaa tuloksetta omaa häntäänsä: ajatus yrittää ratkaista ongelman, jonka se on itse luonut.

Osittaminen ja mielen sisäinen väkivalta

Tämä oman hännän jahtaaminen on pohjimmiltaan ristiriitaa ja vastakkainasettelua, joka ilmentää mielen syvää väkivaltaa. Ajatus kätkee sisäänsä jakamista ja osittamista: se jakaa todellisuuden ”tietämiseen” ja ”tietämättömyyteen”, ”tähän elämään” ja ”tuonpuoleiseen”, ”minuun” ja ”tuntemattomaan”.

Kun mieli jakautuu näin kahtia, syntyy jatkuva sisäinen taistelu:

 * Hallinnan halu: Mieli yrittää alistaa tuntemattoman joko filosofisilla kaavoilla tai teologisilla opeilla.

 * Tilan kaventaminen: Todellisuuden pilkkominen käsitteiksi estää suoran, ehdottoman havainnoinnin.

 * Pelon ylläpitäminen: Jakaminen luo pohjan turvattomuudelle – kun on "minä", joka pelkää, on myös pakko luoda "jokin", mihin turvata.

Tämä osittaminen ei tuo rauhaa, vaan se ylläpitää jatkuvaa jännitettä siitä, mikä on ja mitä pitäisi olla.

Kuolema ei ole tulevaisuudessa

Meillä on tapana käsitellä kuolemaa ajallisena tapahtumana: jokin, mikä odottaa vuosikymmenten päässä tulevaisuudessa. Tämä sijoittaa kuoleman psykologiseen aikaan ja antaa ajatukselle tilaa leikkiä toivolla ja tiedolla.

Entä jos kuolema ei olekaan kaukainen biologinen päätepiste, vaan jokahetkinen psyykkinen tapahtuma?

Kuoleminen tarkoittaa mielen kykyä kuolla menneelle tässä ja nyt. Se on prosessi, jossa mieli päästää irti osittamisesta ja lakkaa jahtaamasta omaa häntäänsä. Se on luopumista:

 * Aiemmin kerätyistä muistoista ja saavutuksista identiteetin tukena

 * Ennakko-oletuksista, opituista uskomuksista ja tiukasta tiedosta

 * Tarpeesta tietää selitys omalle olemassaololle

 * Kaipuusta jatkaa psyykkistä rakennetta ajan halki

Vasta kun mieli kuolee muistoilleen, toiveilleen ja määritelmilleen joka hetki ilman vaatimusta jatkuvuudesta, mielen sisäinen väkivalta ja vastakkainasettelu lakkaavat.

Mysteeri ilman suojauksia

Piispa Repo viittaa Pietarin kirkastusvuoren kokemukseen ja kirkkauden väläykseen mysteeristä. Mutta voidaanko mysteeriä tavoittaa niin kauan kuin sitä kohti katsotaan toivon, tiedon tai minkään muun linssin läpi?

Kun ajatuksen liike ja sen luoma osittaminen pysähtyvät, tapahtuu syvä tyhjeneminen. Silloin ei ole tarvetta varmuudelle eikä lohdulle, ei jakamiselle eikä hännän jahtaamiselle. Siinä tilassa elämä ja kuolema lakkaavat olemasta toistensa vastakohtia – ne ovat samaa virtaa, samanaikaista pysähtymistä ja elämistä siinä, mitä on.

Vasta kun mieli on täysin tyhjä toivon ja pelon jännitteestä ja päästää irti mielen sisäisestä vastakkainasettelusta, avautuu tila, joka on todellisesti ajan, pirstoutumisen ja kuoleman tuolla puolen.