Kokeminen ja kokemus – Mielen luoma ansa?

Meille opetetaan varhaisesta iästä lähtien keräämään asioita. Opimme hankkimaan aineellista hyvää, saavutuksia, titteleitä ja ihmissuhteita. Kun sitten huomaamme ulkoisen maailman tyhjyyden ja jatkuvan suorittamisen uupumuksen, käännymme usein sisäänpäin.

Mutta teemmekö sisäisessä maailmassamme jotain toista? Mutkistammeko asioita ja alamme kerätä henkisiä kokemuksia, oivalluksia, rauhan tiloja ja elämyksiä "omana itsenä olemisesta"?

Tässä piilee mielen hienovaraisin ansa. On olemassa syvällinen ero kahden asian välillä: kokemuksen (experience) ja kokemisen (experiencing). Ensi silmäyksellä ero vaikuttaa vain kieliopilliselta, mutta sen ymmärtäminen avaa koko mielen rakenteen ja sen tavan pakoilla tätä hetkeä.

Kokemus on aina jotakin, joka on jo tapahtunut. Se on muistiin tallennettu reaktio, jolle ajatus on antanut nimen. Kun koet hetkellisen rauhan, kauneuden tai henkisen vapauden, ajatus astuu välittömästi väliin tunnistamaan sen: "Tämä on hienoa, tämä on sitä aitoa vapautta!"

Sillä sekunnilla, kun ajatus nimeää ja tunnistaa tilanteen, elävä virtaus katkeaa. Mieli muuttaa elävän hetken kuolleeksi muistokappaleeksi. Tämän jälkeen se alkaa takertua tuohon kokemukseen – se alkaa vertailla nykyhetkeä menneeseen muistikuvaan ja toivoo kokevansa sen uudelleen.

Näin henkisestä vapaudesta tulee uusi saavutus. Ulkoinen suorittaminen vaihtuu sisäiseen suorittamiseen: yritämme päästä takaisin tiettyyn mielen tilaan tai suojella sitkeästi saavutettua "omana itsenä olemisen" tunnetta.

"Oma itse" uutena linnoituksena

Usein ajattelemme, että kun olemme riittävän rohkeita ja astumme tietyn kynnyksen yli, löydämme "omana itsenä olemisen" vapauden, jota kukaan ei voi viedä meiltä – vaikka meidät laitettaisiin vankilaan.

Pintapuolisesti tämä kuulostaa kauniilta ja voimakkaalta. Syvemmällä tasolla siinä on kuitenkin kyse mielen rakentamasta uudesta linnoituksesta.

Kun mieli sanoo: "Olen löytänyt jotain minusta itsestäni, mitä kukaan ei voi viedä", se luo turvasataman. Se jakaa todellisuuden kahtia: ulkoiseen maailmaan (joka voi uhata minua) ja sisäiseen "itseen" (jota suojelen). Tämä kahtiajako havaitsijan ja havaitun välillä ylläpitää edelleen erillisyyttä. Niin kauan kuin on erillinen "minä", joka omistaa oman vapautensa, on olemassa myös piilevä pelko tuon vapauden menettämisestä.

Kokeminen – Tuore ja rajaton nykyhetki

Mitä sitten on kokeminen?

Kokeminen on liikkumaton, elävä tila tässä ja nyt. Siinä ei ole menneisyyttä, ei nimeämistä eikä reaktiota:

 * Ei kokijaa: Kokemisen hetkellä ei ole erillistä "minää", joka kokee. On vain itse tapahtuma – puhtaan, jakamattoman huomion tila.

 * Aina tuore: Kokeminen ei kerry muistiin psykologisena taakkana tai henkisenä ansioluettelona. Se alkaa ja päättyy joka hetki uudestaan.

 * Vapaa vertailusta: Kokemisessa ei kysytä, onko tämä tila parempi kuin eilinen, eikä siinä toivota tilan jatkumista tulevaisuudessa.

Esimerkiksi äkillisen vaaran, valtavan kauneuden tai täydellisen pysähtymisen hetkellä "minä" mielikuvineen katoaa täysin. On vain tuo hetki, ilman tulkitsijaa.

Kynnyksettömyyden vapaus

Mieli rakastaa tarinoita matkoista, porttien ylittämisestä ja rohkeudesta, jota tarvitaan jonkin tilan saavuttamiseen. Mutta tarvitseeko elävä läsnäolo prosessia?

Kun näemme mielen mekanismin – sen, miten ajatus luo ihanteita ja tekee elävästä kokemisesta kuolleita kokemuksia – koko tarve joksikin tulemiseen putoaa pois. Mitään porttia ei tarvitse ylittää, sillä vapaus ei ole missään tulevaisuudessa tai tietyn kynnyksen takana.

Aito vapaus ei ole siten "omana itsenä olemista", sillä jokainen mielikuva "itsestä" on vain ajatuksen rakennelma. Aito vapaus on tila, jossa koko tarve määritellä itseä, saavuttaa henkisiä tiloja tai suojella omia kokemuksia raukeaa. Tällöin ei ole kokijaa keräämässä kokemuksia – on vain puhdas, ehtoarvosteluista vapaa kokeminen jokaisessa hetkessä.

Vanki ja vankilan johtaja – Mielen sisäinen harha

Jotta voisimme ymmärtää, miksi tämä sisäinen kamppailu jatkuu, meidän on katsottava mielen perustavinta rakennetta.

Usein ajattelemme, että sisällämme on kaksi osapuolta: se, joka kokee vihaa, pelkoa, kateutta tai loukkaantumista, ja toinen, joka yrittää hallita, muuttaa tai ylittää nämä tunteet.

Mutta onko näin todella?

Tämä jako on yksi mielen hienovaraisimmista harhoista: tarkkailija ei ole erillinen tarkkailtavasta. Se, joka sanoo: "Minun pitäisi olla rauhallisempi", "Minun täytyy päästä eroon vihasta" tai "Minun on säilytettävä sydämellisyyteni", on itse osa samaa liikettä, jota se yrittää muuttaa.

Tätä voisi kuvata vertauksella vankilasta.

Vanki kärsii vankeudestaan ja etsii vapautta. Hän yrittää murtaa seiniä, neuvotella vartijan kanssa tai tulla paremmaksi vangiksi. Mutta mitä tapahtuu, jos hän näkee jotakin täysin odottamatonta:

> Vankilan johtaja, vartija ja vanki ovat sama tietoisuuden liike.

> 

Ajatus on rakentanut vankilan, luonut säännöt, synnyttänyt pelon ja samalla luonut kuvan erillisestä vapauttajasta. Niin kauan kuin vanki taistelee johtajaa vastaan, vankila jatkuu.

Todellinen kumous

Kun mieli näkee tilanteen ilman valintaa ja ilman yritystä muuttua joksikin toiseksi, tapahtuu jotakin perustavaa. Ei synny uutta ihannetta, ei tavoitetta eikä uutta identiteettiä "vapaana ihmisenä". On vain suora näkeminen.

Ja juuri siinä piilee todellinen kumous.

Vapaus ei synny siitä, että vanki voittaa johtajan. Vapaus alkaa siitä, kun nähdään, ettei vanki ja johtaja koskaan olleetkaan kaksi erillistä asiaa.

Kun mieli näkee oman rakenteensa täydellisesti, se ei enää lisää sisäiseen liikkeeseen vastustusta, tuomitsemista tai ihanteita. Silloin energia, joka aiemmin kului sisäiseen ristiriitaan, vapautuu puhtaaksi havainnoinniksi.

Tällainen mieli ei ole kiinni menneessä eikä tulevassa. Se ei rakenna itseään ajatusten, muistojen tai ihanteiden varaan, vaan se on vapaa näkemään ja oivaltamaan jokaisessa hetkessä.

> Vankilan ovi ei koskaan ollut lukittu. Vankila oli vain usko siihen, että vanki ja vapauttaja ovat kaksi eri asiaa.

>