Mutta miksi? Miksi meillä on niin voimakas tarve tulla nähdyiksi juuri tietynlaisina?

Pintapuolisesti kyse näyttää sosiaalisen median kulttuurilta, turhamaisuudelta tai hyväksynnän hakemiselta. Mutta jos emme pakene ilmiötä tuomitsemalla sitä, vaan katsomme sitä suoraan, voimme nähdä jotakin paljon syvempää.

Ehkä kyse ei lopulta ole kuvista, tykkäyksistä tai sosiaalisesta mediasta. Ehkä kyse on mielen pelosta, että ilman ulkoista heijastusta en ole mitään.
 

Mielikuva ja elävä todellisuus

Kun lataamme uuden kuvan itsestämme tai kerromme elämästämme tietynlaisen tarinan, emme välttämättä esittele itseämme sellaisena kuin olemme tässä hetkessä.

Esittelemme mielikuvaa.

Rakennamme kuvan ihmisestä, joka on onnellinen, menestynyt, vahva, rakastettu, vapaa, syvällinen tai elämänsä järjestykseen saanut.

Syntyy hienovarainen mutta merkittävä jako:

• Elävä ihminen, joka kokee tässä hetkessä iloa, epävarmuutta, väsymystä, yksinäisyyttä ja rakkautta.
• Mielikuva tästä ihmisestä, jota ajatus ylläpitää.

Mielikuva tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa. Sitä täytyy päivittää, vahvistaa ja puolustass. Ja siinä tapahtuu jotakin olennaista: alatte helposti elää kulissinne kautta. Silloin ihminen ei enää ainoastaan käytä mielikuvaa – mielikuva alkaa käyttää ihmistä.

Syntyy taustalla oleva pelko: Jos en ruoki tätä kuvaa, jos en näytä mitään, jos olen hiljaa – mitä minusta silloin jää jäljelle?

Ja vielä syvemmälle: Jos kukaan ei näe minua, olenko minä olemassa?

Häpeä ja yksinäisyys kulissien takana

Kulissien rakentaminen ei yleensä synny tyhjästä. Sen taustalla voi olla häpeää, syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja pelkoa siitä, ettei sellaisena kuin todella olen, ilman rooleja ja saavutuksia, olisi tarpeeksi.

Mieli pelkää hylätyksi tulemista. Siksi se rakentaa suojamuurin. Se kertoo:

"Katso tätä minua. Olen onnistunut. Olen onnellinen. Olen kiinnostava. Olen vahva. Olen erityinen."

Mutta mitä enemmän kulissia rakennetaan, sitä suurempi voi olla ristiriita sen ja todellisen kokemuksen välillä. Ihminen voi saada paljon ihailua ja silti tuntea itsensä yksinäiseksi, sillä jossakin syvällä hän tietää, että muut eivät kohtaa häntä itseään – he kohtaavat kuvan.

Ulkoinen hyväksyntä on kuin vesi siivilässä. Se antaa hetkeksi helpotuksen: "Minut on nähty. Olen hyväksytty. Olen olemassa." Mutta tunne haihtuu. Siksi tarvitaan uusi kuva. Uusi päivitys. Uusi saavutus. Uusi tarina.

Ja niin sama liike alkaa uudelleen.

Kun yrität hallita muiden mielikuvaa, joudut itse sen vangiksi

Tarve vaikuttaa siihen, miten muut näkevät meidät, on yksi mielen tavoista hakea turvallisuutta. Mutta muiden ihmisten ajatuksia ei voi koskaan täysin hallita. Silti käytämme valtavasti energiaa yrittäessämme tehdä juuri sitä:

• Miltä näytän?
• Mitä hän ajattelee minusta?
• Näytänkö tarpeeksi hyvältä?
• Pitäisikö minun sanoa tämä vai jättää sanomatta?

Silloin elämä alkaa muuttua jatkuvaksi itsensä tarkkailuksi. Emme enää katso maisemaa vain sen kauneuden vuoksi – katsomme sitä ja ajattelemme, miltä se näyttäisi kuvassa. Emme aina elä hetkeä, vaan ajattelemme, miten siitä kerrotaan.

Elämästä tulee helposti myyntipuhe, jossa ihminen itse on sekä tuote että markkinoija. Ja samalla todellinen elämä tapahtuu jossakin taustalla.

Mutta mistä tämä "minä" oikeastaan syntyi?

Tässä kohtaa kysymys muuttuu vielä syvemmäksi. Miksi mieli on niin täynnä itseään? Miksi lähes kaikki kulkee ajatuksen kautta: Minä. Minun elämäni. Minun kokemukseni. Minun saavutukseni. Minun tuskani. Minun asemani. Minun turvallisuuteni.

Olennaista ei ole niinkään historiallinen kysymys siitä, milloin ensimmäinen ihminen omisti ensimmäisen esineen. Syvempi kysymys on psykologinen: Mitä tapahtuu mielessä, kun syntyy jako minun ja sinun välille?

Kun sanon "Tämä on minun", on samalla syntynyt jotakin, mitä täytyy puolustaa. Aluksi kyse voi olla esineestä, maasta tai ruoasta. Mutta vähitellen sama rakenne siirtyy psykologiseen maailmaan:

• Minun kokemukseni
• Minun mielipiteeni
• Minun uskontoni ja kansallisuuteni
• Minun saavutukseni, ihmiseni ja tarinani

Ja kun jotakin kutsutaan minun, syntyy väistämättä myös mahdollisuus menettää se. Silloin syntyy pelko.

"Minä" ja psykologinen aika

Mitä "minä" oikeastaan on?

Kun katsomme sitä tarkasti, löydämme muistojen, kokemusten, mieltymysten, loukkausten, onnistumisten ja tulevaisuuden toiveiden muodostaman kokonaisuuden. Ajatus ottaa menneisyydestä tapahtuman ja sanoo: "Tämä tapahtui minulle." Sitten se ottaa tulevaisuuden ja sanoo: "Minun täytyy saavuttaa tämä, jotta olisin turvassa."

Näin syntyy psykologinen aika. Menneisyydestä tulee identiteetin rakennusaine. Tulevaisuudesta tulee lupaus tai uhka. Ja nykyhetki jää helposti näiden kahden väliin.

Mieli kysyy jatkuvasti: Hyväksytäänkö minut? Olenko tarpeeksi hyvä? Mitä minulle tapahtuu? Saavutanko sen, mitä haluan? Menetänkö sen, mitä minulla on?

Tämä jatkuva liike menneen ja tulevan välillä vahvistaa kokemusta erillisestä "minästä".

Turvallisuuden harha erillisyydessä

Ehkä itsekeskeisyyden syvin juuri ei ole pahuus. Se on turvattomuus.

Mieli etsii jotakin pysyvää. Se pelkää tuntematonta, muutosta ja oman tarinansa katoamista. Siksi se rakentaa ympärilleen muureja. Se samaistuu kansallisuuteen, uskontoon, ideologiaan, ammattiin, omaisuuteen, ulkonäköön, saavutuksiin ja omaan henkilöhistoriaan. Kaikesta voi tulla osa vastausta kysymykseen: Kuka minä olen?

Mutta samalla syntyy ristiriita. Jos minä olen erillinen sinusta, minun täytyy suojella itseäni sinulta. Minun täytyy verrata itseäni sinuun. Minun täytyy olla parempi tai huonompi, voittaa tai hävitä.

Ja juuri tämä erillisyyden kokemus synnyttää konfliktia. Mitä enemmän mieli yrittää suojella erillistä "minää", sitä enemmän se voi kokea turvattomuutta. Syntyy paradoksi: se, minkä piti tuoda turvaa, alkaa synnyttää pelkoa.

Kulissin ja "minän" sama rakenne.

Nyt voimme nähdä yhteyden sosiaalisen median kulissin ja paljon syvemmän psykologisen rakenteen välillä. Profiilikuva on vain yksi näkyvä muoto. Kulissi ei ala Instagramista tai Facebookista – se alkaa siitä hetkestä, kun ajatus sanoo: "Minun täytyy olla jotakin."

Sitten rakennamme kuvan. Ja koska kuva on olemassa, sitä täytyy ylläpitää. Syntyy jatkuva liike:

Minä olen tällainen. Minun täytyy näyttää tältä. Minun täytyy säilyttää tämä asema. Minun täytyy saada hyväksyntää. Minun täytyy todistaa arvoni.

Tämä on kulissi. Ja kulissin vanki ei välttämättä edes tiedä olevansa vanki, koska hän on itse rakentanut seinät.
 

Voiko kulissi romahtaa?

Mitä tapahtuu, jos lopetamme sen ylläpitämisen?

Se voi aluksi tuntua pelottavalta. Jos en määrittele itseäni saavutusteni kautta, kuka olen? Jos en kerro muille elämästäni, olenko näkymätön?

Mutta ehkä juuri tässä pelossa on ovi. Kun kulissi alkaa hajota, jäljelle jää jotakin, jota mieli on yrittänyt koko ajan paeta: tyhjyys.

Ehkä tyhjyys ei olekaan vihollinen. Ehkä se on tila, jossa vanha tarina ei enää hallitse. Kun sinun ei tarvitse todistella kenellekään olevasi mitään – ei edes itsellesi – voit vain olla. Voit olla väsynyt, epävarma, iloinen tai surullinen ilman, että teet kokemuksestasi uutta identiteettiä.

Aito kohtaaminen

Aito yhteys ei synny kahden kulissin kohtaamisesta. Se syntyy silloin, kun kulissit eivät ole välissä – kun ei tarvitse näyttää viisaalta, vahvalta, onnelliselta, hengelliseltä tai miltään muultakaan.

Silloin kaksi ihmistä voi kohdata toisensa ilman jatkuvaa tarvetta muokata kokemusta mielikuvaksi. Ja ehkä juuri siinä on jotakin syvästi inhimillistä: ei siinä, että tulemme täydellisiksi, vaan siinä, että emme enää tarvitse täydellistä kuvaa itsestämme.

Voiko itsekeskeisyyden kierre päättyä?

Sitä ei ehkä voi päättää yrittämällä olla vähemmän itsekeskeinen. Sillä kuka yrittää? Jos itsekeskeinen mieli päättää tulla epäitsekkääksi, se tekee epäitsekkäästäkin uuden saavutuksen: "Katso, kuinka epäitsekäs minä olen."

Siksi kyse ei ole muuttamisesta. Kyse on näkemisestä.

Voimmeko nähdä ilman tuomitsemista, kuinka mieli rakentaa jatkuvasti kuvaa itsestään? Kuinka se vertaa, pelkää, omii ja etsii turvallisuutta hyväksynnästä? Ilman että yritämme muuttaa sitä – vain nähdä.

Sillä ehkä täydellinen näkeminen on jo muutos.

Kun seuraavan kerran tunnet pakottavaa tarpeen näyttää jotakin itsestäsi, pysähdy hetkeksi. Älä tuomitse itseäsi, älä kiellä tarvetta. Katso sitä ja kysy:

• Mikä minussa haluaa tulla nähdyksi juuri nyt?
• Mitä pelkään tapahtuvan, jos olen vain hiljaa?
• Kuka olisin, jos minun ei tarvitsisi näyttää kenellekään mitään?
• Mitä jää jäljelle, kun en enää yritä olla joku?

Älä etsi siihen ajatuksella vastausta. Katso. Sillä jos ajatuksen täytyy vastata, se rakentaa jälleen uuden kuvan. Ehkä vastaus ei ole sana – ehkä vastaus on hiljaisuus.

Kun vanki näkee vankilan

Kulissi on vankila vain niin kauan kuin emme näe sitä kulissina. Kun ihminen alkaa nähdä, kuinka hänen oma mielensä rakentaa identiteettiä ja etsii sille hyväksyntää, vankilan johtaja ja vanki alkavat näyttäytyä samana.

Se, joka rakentaa seinät, on sama kuin se, joka kärsii niiden sisällä.

Vapautumisen ydin ei ole siinä, että vanki löytää paremman version itsestään tai rakentaa kauniimman kulissin. Vaan siinä, että hän näkee: Minä olen itse rakentanut tämän vankilan.

Kun tämä nähdään todella, ei ole tarvetta paeta. Ei tarvitse rikkoa ovea tai taistella vartijaa vastaan. Ovi on ollut avoinna koko ajan. Seinät piti pystyssä vain usko siihen, että niiden sisällä täytyy olla joku erillinen "minä", jota on jatkuvasti suojeltava.

Kun tuo rakenne nähdään, jotakin voi päättyä. Ei synny uutta identiteettiä, ei uutta saavutusta eikä uutta kulissia.

Vain elämä. Ilman tarvetta todistaa olevansa jotakin.

Ei enää tarvetta tulla nähdyksi. Vain nähdä.