Kohtaamisen ja tulkinnan rajalla: Mitä mieli tekee heräämiselle?

Kun puhumme henkisestä heräämisestä, itseoivalluksesta, tunnemuistista tai kaiken energian alkulähteen kohtaamisesta, syntyy helposti uusi kuva siitä, mitä sisäinen vapaus on.

Mutta jos emme rakenna jälleen yhtä teoriaa, määritelmää tai päämäärää, jäljelle jää ehkä paljon polttavampi tutkimus:

Suurin kysymys ei ehkä olekaan se, kuinka korkealle tietoisuutemme voi nousta. Ehkä olennaisempaa on nähdä, voiko mieli kohdata jotakin ilman, että se muuttaa kohtaamisen kokemukseksi, muistoksi ja lopulta uskomukseksi.

Mitä oikeastaan tarkoitamme, kun sanomme heränneemme?

Onko herääminen tapahtuma tai virstanpylväs, jonka jälkeen voimme todeta: ”Minä olen herännyt”?

Jos näin käy, eikö heräämisestä ole samalla tullut uusi identiteetti? Eikö ego voi pukea ylleen uuden, henkisemmän muodon ja jatkaa siitä käsin vertailua, määrittelyä ja itsensä rakentamista?

Oivallus voi olla välitön. Se voi hetkeksi muuttaa koko tavan nähdä.

Mutta mitä tapahtuu seuraavalla hetkellä?

Muuttuuko oivallus muistoksi, jota mieli alkaa toistaa ja jonka se haluaa saada takaisin?

Kun oivallusta yritetään säilyttää, siitä tulee helposti osa menneisyyttä. Elävän havainnon tilalle tulee kuva havainnosta.

Silloin mieli ei enää kohtaa sitä, mitä tapahtuu nyt, vaan sen, minkä se muistaa tapahtuneen.

Keho ja mieli kantavat menneitä kokemuksia monin tavoin. Joskus tunnemuisti aktivoituu voimakkaasti. Se voi liittyä uniin, näkyihin, mielikuviin tai kokemuksiin, joille ihminen antaa erilaisia henkisiä merkityksiä.

Näihin kokemuksiin voidaan liittää kertomus parantajasta, näkijästä, tulkitsijasta tai ihmisestä, jolla on erityinen yhteys johonkin näkymättömään.

Mutta missä vaiheessa nykyinen tunne sekoittuu siihen kuvaan, jonka mieli on rakentanut menneisyydestä?

Ehkä olennaista ei ole ratkaista, ovatko näyt, unet tai kokemukset “todellisia” vai “epätodellisia”. Olennaisempaa voi olla nähdä, mitä mieli tekee heti niiden jälkeen.

Se antaa kokemukselle nimen.

Sitten merkityksen.

Sitten mahdollisesti roolin.

Ja lopulta identiteetin.

Näin myös kokemuksesta, joka hetken ajan oli täysin avoin, voi tulla jotakin, johon samaistumme.

Mielen kyky yhdistää, erottaa, vertailla ja löytää uusia suhteita asioiden välille on hämmästyttävän luovaa.

Mutta mitä tarkoitamme luovuudella?

Onko uusi todella syntynyt tyhjästä, vai onko kyse vanhan aineksen järjestymisestä uudella tavalla?

Ja jos mieli kykenee muodostamaan jotakin, mitä se ei ole aikaisemmin nähnyt juuri sellaisena, mistä tuo uusi tulee?

Mitä tapahtuu energialle silloin, kun sitä ei jatkuvasti käytetä tulemiseen, saavuttamiseen, puolustamiseen tai omistamiseen?

Kun pelko ei kuluta sitä samalla tavalla.

Kun menneisyydestä rakennettu minä ei vaadi jatkuvaa vahvistamista.

Kun ei tarvitse tulla joksikin.

Voisiko tällöin tapahtua vapautumista, jota mieli ei itse tuota?

Ja voisiko tämä tuntua laajenemisena – ei uutena saavutettavana tietoisuuden tilana, vaan hetkenä, jossa tavalliset itsen rajat eivät enää hallitse kaikkea?

Ehkä juuri tässä egon poissaolo muuttuu kiinnostavaksi.

Ei tavoitteena.

Ei uutena identiteettinä.

Vaan hetkenä, jossa ei ole tarvetta määritellä itseään.

Entä rakkaus?

Voiko rakkaus olla läsnä juuri siinä hetkessä, jossa sitä ei yritetä tehdä miksikään?

Ei tunteena, suhteena tai ihanteena, vaan ilman omistamista, vaatimista ja tulemisen tarvetta.

Kieli tulee vaikeaksi silloin, kun puhumme kaiken energian alkulähteestä, puhtaasta tietoisuudesta tai jumalallisesta alkuperästä.

Olemmeko silloin kohdanneet jotakin – vai antaneet kokemukselle nimen?

Jos sanomme:

”Kohtasin kaiken energian alkulähteen.”

Mitä tapahtui ennen tuota lausetta?

Oliko siellä kokemus, johon sana myöhemmin liitettiin?

Vai voiko olla kohtaamista, jota mieli ei kykene muuttamaan omistamakseen kokemukseksi?

Tässä piilee hienovarainen ansa.

Kun sanomme, että kaikki tieto ja viisaus virtaa jostakin alkuperäisestä lähteestä, voimme huomaamatta tehdä myös tästä lähteestä uuden päämäärän.

Silloin etsiminen jatkuu.

Vain kohde on vaihtunut.

Ensin etsimme rahaa, asemaa, rakkautta tai turvallisuutta.

Sitten ehkä heräämistä.

Sitten korkeampaa tietoisuutta.

Sitten alkulähdettä.

Mutta jos mieli tekee kaikesta tavoitteen, onko se todella lakannut etsimästä?

Ehkä juuri siksi on kiinnostavaa pysähtyä itse tajunnan äärelle.

Ei siksi, että löytäisimme siitä uuden vastauksen.

Vaan nähdäksemme, miten nopeasti mieli muuttaa kohtaamisen tiedoksi, tiedon kokemukseksi, kokemuksen muistoksi ja muiston jälleen tavoitteeksi.

Sama liike voi tapahtua myös silloin, kun puhumme taikauskosta, hengellisistä voimista tai näkymättömästä maailmasta. Mieli haluaa tietää, selittää, hyötyä ja hallita. Se voi jopa rakentaa elinkeinon sen ympärille, mikä alun perin oli vain kohtaamisen kysymys.

Siksi ehkä kaikkein vaikeinta ei ole löytää uutta oppia.

Vaan olla lisäämättä mitään siihen, mitä juuri nyt tapahtuu.

Ja silloin viimeinen kysymys jää avoimeksi:

Mitä on jäljellä silloin, kun mitään ei enää tarvitse saavuttaa – ei edes heräämistä?