Osa 6. Kuka hoitaa ketä – parantamisen ja näkemisen ero

Kuka hoitaa ketä – parantamisen ja näkemisen ero

Kun sanomme haluavamme "hoitaa itseämme", "parantaa itseämme" tai "kehittää itseämme", lauseessa piilee hienovarainen oletus. Lähtökohtana on ajatus: "Minussa on jotakin rikki, hämärää tai puutteellista, ja minun täytyy korjata se."

Tämän pyrkimyksen äärellä voimme ehkä pysähtyä kysymään jotain olennaista: mitä siinä hetkessä tapahtuu, kun mieli jakaa itsensä kahtia?

Kun synnytämme asetelman, jossa on "hoitaja" ja "hoidettava", "parantaja" ja "parannettava", luomme sisäisen jakautumisen. Ja voisiko juuri tämä jakautuminen olla koko ongelman ydin?

Parantamisen suoritus

Mieli rakentaa helposti uuden ihanteen paremmasta, terveemmästä tai pidemmälle edenneestä itsestään. Silloin hoitamisesta ja parantamisesta voi muodostua uusi suoritus – loputon projekti, jossa minä yrittää jatkuvasti muovata itseään toisenlaiseksi kuin mitä se tässä hetkessä on.

Mutta kuka on se "minä", joka yrittää parantaa, ja kuka on se "minä", jota pitäisi parantaa?

Jos sekä hoitaja että hoidettava ovat saman mielen rakentamia mielikuvia, hoitaminen saattaa vain jatkaa samaa liikettä toisessa muodossa. Silloin korjaamisen yritys pitää ristiriidan käynnissä.

Entä kaikki keinot, joilla yritämme parantaa?

Voimme hakea apua monesta suunnasta. Voimme etsiä terapiaa, energiahoitoa, meditaatiota, erilaisia menetelmiä, tietoa tai ihmistä, jonka uskomme näkevän jotakin, mitä emme itse näe.

Jokin näistä voi helpottaa oloa. Jokin voi tuoda hetkellisen rauhan, lohdun tai kokemuksen muutoksesta.

Mutta muuttaako helpotus sitä, mitä kannamme mukanamme?

Entä suru, pelko, viha, kaipaus, mustasukkaisuus, epävarmuus, muistot, kokemukset, mielikuvat, uskomukset, vertailu, syyllisyys, häpeä, toiveet ja tulevaisuuden odotukset? Koko tajunnan alue, jossa elämme.

Voiko mikään menetelmä nähdä ne puolestamme?

Ja jos jokin auttaa hetkeksi, mutta sama liike palaa myöhemmin, mitä silloin todella tapahtuu?

Mitä itsetuntemus todella on?

Mitä tarkoittaa itsetuntemus, jos emme tee siitä menetelmää paremman version rakentamiseen?

Voisimmeko kysyä suoraan siitä, mitä "itse" ylipäätään on:

• Mistä tämä minä-rakennelma muodostuu?
• Mikä on tuo olento, jonka muistot, kokemukset, mielikuvat ja pelot rakentavat?
• Kuka on tuo, joka vertaa itseään muihin, tavoittelee suojaa ja puolustautuu?
• Kuka on se, joka lopulta yrittää korjata ja hoitaa itseään välttääkseen oman todellisen tilansa?

Sisäisen vaikeuden kohtaaminen

Ehkä kysymys ei lopulta ole siitä, kuinka hoidamme itseämme paremmin.

Mitä kutsumme itseksi?

Kuka on hoitaja?

Kuka on hoidettava?

Ja mitä tapahtuu, jos tätä jakoa ei enää selitetä, korjata eikä vastusteta — vaan se nähdään?

Onko jokainen sisäinen vaikeus todella jotakin, joka pitäisi hoitaa, parantaa tai kontrolloida?

Onko suru ongelma siksi, että se on olemassa — vai siksi, että mieli sanoo, ettei sen pitäisi olla olemassa?

Entä pelko, viha, kaipaus, häpeä, muistot, kokemukset ja mielikuvat?

Mitä tapahtuu, jos niitä ei enää nähdä vihollisina, joita vastaan täytyy taistella?

Kuka on se, joka haluaa päästä niistä eroon?

Voimmeko nähdä senkin ilman, että yritämme korjata sitä?

Onko psykologisella alueella vapautta?

Ja mitä silloin todella näemme, kun kohtaamme tämän kysymyksen sellaisena kuin se on?