Kello käy, mutta kuka kiirehtii? – Psykologinen aika ja kuoleman pelko
"Jos vankilan johtaja joka on luonut vankeuden on sama kuin vanki. Päättyykö vankeus kun vanki näkee olevansa johtaja?:"
Kello käy, mutta kuka kiirehtii? – Psykologinen aika ja kuoleman pelko
Oletko koskaan pysähtynyt miettimään, miten omituisia otuksia me ihmiset olemme? Meillä on kalenterit, sekuntikellot, sykemittarit ja tapaamiset varattuna kolmen viikon päähän tiistaille klo 14.15. Sitten ihmettelemme, miksi päästämme jatkuvasti höyryä kuin vanha höyryveturi.
Tarkastellaanpa ajan ja kuoleman anatomiaa ilman ryppyotsaisuutta – kahden täysin eri aikakäsityksen kautta.
1. Kronologinen aika: Juna kulkee, mutta asutko asemalla?
Kronologinen aika on yksinkertaista ja hyödyllistä. Se on kelloaikaa: kykyä tietää, milloin bussi lähtee, milloin kaurapuuro keittyy tai milloin gymille kannattaa mennä ennen iltaruuhkaa. Ilman sitä myöhästyisimme jokaisesta tapaamisesta.
Ongelmat alkavat vasta sitten, kun työnnämme tämän mekanismin sisimpäämme ja luomme psykologisen ajan.
Psykologinen aika on mielen oma keksimä aikakone. Se on sisäinen ääni, joka sanoo: "Olen nyt melko keskinkertainen, kärsimätön ja stressaantunut versio itsestäni, mutta kunhan harjoittelen kolme vuotta, minusta tulee valaistunut ja rauhallinen superihminen."
Psykologinen aika on ikuinen "huominen", jota ei ole olemassa. Mieli siirtää elämän ja rauhan aina tulevaisuuteen – ja varmistaa samalla, ettei tämä hetki koskaan riitä.
2. Kuolema: Pelkäämmekö loppua vai pakenemmeko elämää?
Tästä pääsemme aiheista suurempaan: kuolemaan.
Nykymieli suhtautuu kuolemaan kuin kutsumattomaan vieraaseen, jota yritetään piilotella maton alle. Jatkamme elämämme suorittamista, keräämme saavutuksia ja toivomme, että jos teemme tarpeeksi asioita, kuolema tällä tavalla unohtaa meidät.
Miksi kuolema pelottaa niin valtavasti?
Koska pelkäämme menettävämme sen "minän", jota olemme koko elämämme ajan rakentaneet. Pelkäämme muistojemme, identiteettimme, tavoitteidemme ja rooliemme katkeamista. Mutta pysähdyppä miettimään: mitä sinä todella suojelet? Tulevaisuuden mielikuvia ja menneisyyden kerrostumia.
"Kuolema ei ole jotain, joka tapahtuu vasta vuosikymmenten päästä. Kuolema tapahtuu joka hetki, kun luovut menneestä."
Kuolema pelottaa vain silloin, kun riipumme kiinni eilisessä. Jos katsot asiaa rehellisesti, kuolema ja elämä eivät ole toistensa vastakohtia. Vastakohta syntymälle on kuolema, mutta elämällä itsellään ei ole vastakohtaa.
3. Kuole joka päivä – ja aloita alusta
Mitä tapahtuu, jos kuolet psykologisesti jo tänään?
Tämä ei tarkoita dramatiikkaa tai testamentin kirjoittamista, vaan jotain paljon radikaalimpaa: luopumista menneisyyden painolastista nyt.
• Et kanna eilisen kaunaa, eilistä onnistumista tai eilistä epäonnistumista mukanasi tähän hetkeen.
• Et käytä tätä hetkeä sililtana johonkin "parempaan huomiseen".
• Et yritä kerryttää henkistä pääomaa tulevaisuutta varten.
Kun kuolet jokaiselle hetkelle – luovut tarpeesta määritellä itsesi ja suorittaa elämääsi – mieli puhdistuu täysin. Se on kuin pyyhkäisisi pölyt ikkunasta.
Silloin huomaat, että pelko kuolemasta oli vain ajatuksen luomaa teatteria. Kun et enää kerrytä menneisyyttä, ei ole mitään, mitä voisit menettää.
Tiivistys: Tyynen pinnan äärellä
Voit edelleen katsoa kelloa ja ehtiä tapaamisiisi ajallaan. Mutta voit lopettaa sisäisen kellon pyörittämisen.
Vapaus ei löydy siitä, että saavutat henkisen päätepisteen viiden vuoden kuluttua. Se löytyy siitä, että näet psykologisen ajan valheen TÄSSÄ HETKESSÄ. Kun "minän" jatkuva rakennusprojekti pysähtyy, jää jäljelle vain elämä – tuoreena, keveänä ja täysin vapaana.
Ja rehellisesti sanoen: eikö ole melkoinen kevennys huomata, ettei sinun tarvitsekaan valmistaa itseäsi ytään mihinkään.
Oli brahmaanipoika, jonka isä oli luopumassa kaikesta omaisuudestaan.
Poika kysyi isältään:
"Isä, sinä annat kaiken pois. Kenelle sinä annat minut?"
Isä käski hänen olla hiljaa.
Poika kysyi uudelleen.
Ja uudelleen.
Lopulta isä suuttui ja sanoi:
"Minä lähetän sinut Kuolemalle."
Koska isä oli brahmaan, hänen täytyi pitää sanansa.
Poika lähti.
Mutta matkalla Kuoleman talolle hän pysähtyi opettajan toisensa jälkeen kysymään:
"Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu?"
Yksi opettaja sanoi:
"Sinä elät kuoleman jälkeen. Synnyt uudelleen yhä uudelleen, kunnes saavutat korkeimman."
Toinen sanoi:
"Ei mitään tapahdu. Kuolema on kaiken loppu."
Poika kuunteli heitä kaikkia, mutta ei hyväksynyt kenenkään vastausta lopullisena totuutena.
Sitten hän saapui Kuoleman talolle.
Ja siellä tapahtuu jotain hyvin erikoista.
Kuolemaa ei ollut siellä.
Poika odotti.
Yhden päivän.
Toisen päivän.
Kolmannen päivän.
Vasta sitten Kuolema saapui. Hän pyysi anteeksi, että oli pitänyt poikaa odottamassa, ja tarjosi tälle kolme lahjaa.
Kuolema sanoi käytännössä:
"Pyydä mitä tahansa. Saat rikkautta, palatseja, naisia, omaisuutta — mitä ikinä haluat."
Mutta poika vastasi:
"Mitä hyötyä niistä on?"
Sillä hän näki asian, jota muut eivät nähneet:
Lopulta sinä olet siellä.
Hän sanoi Kuolemalle:
"Voin saada kaikki nuo asiat, mutta lopussa kuitenkin aina kohtaan sinut ja olet vastassa.
Sinä olet aina kaiken lopussa."
Sen pituine se!!!
Ja silloin Kuolema ymmärsi, että tämä poika ei halunnut rikkautta eikä nautintoa.
Hän halusi totuuden.