Lohdun saarekkeet ja heimon ansa – Mitä mieli tekee yhteydelle? Osa 3
Lohdun saarekkeet ja heimon ansa – Mitä mieli tekee yhteydelle?
Ihminen etsii luontaisesti toisia ihmisiä. Yhteys, läheisyys ja yhdessä eläminen ovat meille elinehto. Mutta kun ympäröivä maailma tuntuu epävarmalta tai pirstaloituneelta, hakeudumme usein saarekkeisiin, joissa voimme kokea turvaa.
Rakennamme ryhmiä, yhteisöjä, kansallisia identiteettejä ja henkisiä piirejä, puolueita jne.Nimeämme ne "iloksi", "valoksi", "isänmaaksi" tai "totuudeksi".
Tämä liike tuntuu inhimilliseltä. Mutta voimmeko katsoa sitä ilman tarvetta puolustaa tai syyttää?
Mitä tapahtuu siinä hetkessä, kun luonnollinen yhteys muuttuu tarpeeksi määritellä "meidät" ja "muut"?
Kun yhteydestä tulee suoja
Edellisessä kirjoituksessa kysyimme: Mitä mieli tekee kokemukselle sen jälkeen, kun kokemus on tapahtunut?
Nyt avautuu yhtä olennainen kysymys: Mitä mieli tekee yhteydelle sen jälkeen, kun se on löytänyt yhteyden?
Tarkastele tätä hienovaraista liikettä:
- Syntyy aito kohtaaminen tai kokemus yhteenkuuluvuudesta.
- Ajatus astuu väliin ja nimeää sen: "Tämä on meidän ryhmämme, tämä on meidän totuutemme."
- Yhteydestä muodostuu mielikuva ja yhteinen identiteetti.
- Identiteetin ympärille vedetään raja: kuka kuuluu meihin, kuka on ulkopuolinen.
- Ryhmän "puhtautta" ja mainetta aletaan suojella.
Silloin alkuperäinen yhteys muuttuu huomaamatta suojamuuriksi. Ryhmästä tulee saareke, jonka sisällä vallitsevat tutut säännöt ja hyväksytty kieli.
Onko kyse silloin enää avoimesta yhteydestä – vai rakennetaanko ryhmän avulla turvaa pelkoa ja yksinäisyyttä vastaan?
Pieni ja suuri mittakaava
Tämä liike ei rajoitu suuriin aatteisiin tai kansakuntiin. Voidaanko saman suuntaista psykologista rakennetta havaita niin valtioiden rajoissa, uskonnollisissa yhteisöissä kuin pienissä henkisissä verkkoryhmissäkin?
- Samaistuminen ajatukseen tai tiettyyn ilmapiiriin.
- Rajan muodostuminen "meidän" ja "muiden" välille.
- Suojautuminen ja uhkan kokeminen, kun ulkopuolinen impulssi haastaa ryhmän luoman mielikuvan.
Kun ihminen tai ryhmä kokee tarvetta kontrolloida sitä, mitä sen sisäpuolelle päästetään, mitä silloin todellisuudessa varjellaan?
Varjellaanko silloin totuutta – vai sitä lohdullista tarinaa, jonka varaan oma turvallisuudentunne on pystytetty?
Katsomisen tuskallisuus
On helppoa olla ryhmässä, joka vahvistaa omia uskomuksia ja tarjoaa tutun nojapuun. Sellaisessa ilmapiirissä mieli saa levätä; sen ei tarvitse kohdata omaa erillisyyttään tai epävarmuuttaan.
Entä mitä tapahtuu, jos tuohon tilaan tuodaan peili?
Entä jos kysytäänkin: Mitä tämä mieli tekee juuri nyt, kun se hakee turvaa ryhmästä?
Se kysymys voi tuntua tuskalliselta. Se ei tarjoa uutta lohtua, vaan pyytää katsomaan sitä suojautumista, jota kutsutaan yhteisöllisyydeksi.
Vaatiiko itsemme katsominen sen myöntämistä, ettei meillä ole mitään valmista heimoa, jonka taakse kätkeytyä?
Mitä jää ilman rajaa?
Voiko ihmisten välinen yhteys olla olemassa ilman ryhmää, aatetta, leimaa tai yhteistä määritelmää?
Mitä tapahtuu, kun et määrittele itseäsi minkään heimon kautta – et kansallisuuden, et aatteen, etkä henkisen suuntauksen?
Entä jos et tarvitse ryhmää kertomaan, kuka olet?
Kun mielessä ei ole rajaa, jota pitäisi puolustaa – mitä silloin tapahtuu tarpeelle jakaa maailma "meihin" ja "muihin"?
Mitään vastausta ei tarvitse rakentaa.
Voiko tämä kysymys vain jäädä?