Osa 5: Peili vai kainalosauva – miksi hakeudumme tulkintojen äärelle?

Arjessamme toistuu hienovarainen ilmiö: käännymme tilanteisiin, joissa joku toinen – ihminen, kortti, planeetta tai henkinen järjestelmä – kertoo meille siitä, keitä olemme. Käännymme ennustusten, tarot-korttien tai luonneanalyysien puoleen erityisesti silloin, kun sisäinen elämä tuntuu sekavalta tai edessä on valintoja, joita emme tiedä, miten kohdata.

Tämän ilmiön äärellä voimme ehkä havaita mielenkiintoisen liikkeen. Ennustamiseen tai tulkintaan voi liittyä hienovarainen ilmiö, jota kutsutaan kylmälukemiseksi: tilanteessa saatetaan esittää yleisluontoisia, monitulkintaisia havaintoja ihmismielen peruskokemuksista – toiveista, pelosta, menetyksestä ja etsinnästä. Kuulemme nämä symboleilla ladatut sanat, ja oma mielemme täydentää välittömästi aukot. Ajatus tarttuu lauseeseen ja rakentaa siitä nopeasti henkilökohtaisen selityksen omalle tilalleen: ”Tämäpä osuu juuri minun elämääni.”

Voisiko tämän taustalla olla jotain hyvin inhimillistä: syvä halu löytää turvallisuuden tunnetta, hallintaa ja selkeyttä silloin, kun sisimmässä vallitsee epävarmuus?

Entä jos katsomme tätä liikettä ilman tuomiota, arvostelua tai leimaamista? Mitä siinä todella tapahtuu?

Silloin kun tulkinta ei jää vain viattomaksi peilaukseksi, siitä tulee suunta, ohje tai ennustus tulevasta.

Tällöin herää kysymys tulkitsijan tai järjestelmän vastuusta, kun heidän sanallaan ohjataan toisen ihmisen elämänvalintoja, ihmissuhteita tai käsitystä itsestään. Synnyttääkö tulkinta helposti hienovaraista henkistä riippuvuutta – tilanteen, jossa ihminen ei enää uskalla luottaa omaan havaintoonsa ilman ulkopuolista vahvistusta?

Jos luovutamme ratkaisumme, moraalisen pohdintamme ja eettiset valintamme ulkopuolisille merkeille tai toisen ihmisen sanoille, onko kyseessä aito sisäinen selkeys ja ymmärrys – vai pako omasta vastuustamme?

Ulkopuolisen auktoriteetin ansa

Mitä tapahtuu siinä hetkessä, kun annamme ulkopuoliselle järjestelmälle, opille tai tulkitsijalle vallan määritellä sisäistä todellisuuttamme?

Tapahtuuko siinä hienovarainen liike, jossa oma välitön havainnointikyky ohitetaan? Annamme symbolin, kortin tai toisen ihmisen sanan asettua itsemme ja oman välittömän kokemuksemme väliin.

Miksi mieli hakee niin suurella herkkyydellä merkkejä tulevaisuudesta? Onko kyse siitä, että emme kestä olla ilman tietämistä tässä hetkessä?

Kun käännymme toisen ihmisen, järjestelmän tai korttien puoleen, luomme helposti asetelman, jossa on ”näkijä” ja ”nähty”, ”kontrolloija” ja ”kontrolloitava”, ”opettaja” ja ”oppilas”.

Mutta onko tulkitsija koskaan erillään siitä, mitä hän katsoo?

Voimmeko nähdä toisen ihmisen, symbolin tai maailman ilman omien toiveidemme, pelkojemme, muistojemme ja ehdollistumiemme kuvastinta?

Kun tulkitsija yrittää tulkita mieltä tai kontrolloija hallita sitä, voisiko siinä olla sama ajatuksen rakenne jakautuneena kahtia?

Entä analysoija itse?

Voisiko myös analysoijasta tulla osa samaa rakennetta, jota hän yrittää ymmärtää?

Voiko yhden ongelman ratkaisemiseen pyrkivä analyysi synnyttää samalla lukemattomia uusia kysymyksiä, luokituksia ja ongelmia?

Ja jos mieli alkaa analysoida jokaista syntynyttä ongelmaa yhä tarkemmin, mitä silloin todella tapahtuu?

Tarve tulla määritellyksi

Miksi mieli tarvitsee jatkuvasti jonkun tai jonkin kertomaan itselleen, mitä se on?

Mikä synnyttää tämän lakkaamattoman tarpeen saada ulkopuolinen vahvistus ja leima sille, mitä tunnemme, pelkäämme tai toivomme?

Sisäinen tyhjyys tai hämmennys tuntuu usein niin kestämättömältä, että mikä tahansa selitys otetaan mieluummin vastaan kuin pelkkä pysähtyminen siihen, mitä on.

Kun etsijästä tulee identiteetti

Entä jos myös etsiminen voi rakentaa itselleen vastakohdan?

Mitä tapahtuu, kun ihminen alkaa nähdä itsensä etsijänä – ihmisenä, joka tietää enemmän, näkee syvemmälle tai on matkalla kohti jotakin erityistä?

Voiko henkinen etsintä synnyttää hienovaraisesti uudenlaisen minän, joka vertaa itseään muihin ja alkaa pitää itseään erilaisena tai ehkä jopa muita pidemmälle edenneenä?

Ja jos etsijä tarvitsee jatkuvasti jotakin uutta löydettävää, voiko itse etsiminen silloin pitää liikkeen käynnissä?

Niin kauan kuin on jotakin löydettävää, onko myös etsijä olemassa?

Mitä tapahtuu, jos nämä vääristävät kuvastimet – kaikki tulkinnat, kortit, tulevaisuuden lupaukset, festivaalit, opettajat ja määritelmät – putoavat pois?

Mitä jää jäljelle, kun mieli ei enää etsi vastausta itsensä ulkopuolelta eikä yritä hallita tai määritellä sitä, mitä on?