Osa.8 Tekoäly – uhka, mahdollisuus vai mielen oma peili?

Arjessamme ja julkisessa keskustelussa toistuu tietty jännite: puhumme tekoälystä joko valtavana uhkana tai rajattomana mahdollisuutena. Pelkäämme hallinnan menetystä ja tulevaisuuden epävarmuutta, tai toivomme koneen ratkaisevan ongelmamme ja säästävän meidät vaivalta.

Tämän keskustelun äärellä voimme kuitenkin kääntää katseen toiseen suuntaan. Entä jos emme kysykään vain sitä, mitä tekoäly tekee työllemme tai yhteiskunnallemme?

Mitä tekoäly paljastaa meille ihmismielen rakenteesta?

Tekoäly ei synny tyhjiössä. Se on koulutettu ihmiskunnan kielellisellä ja käsitteellisellä perinnöllä. Se käsittelee tietoa, tunnistaa kuvioita, vertailee, yhdistelee ja muodostaa vastauksia aiemman tiedon pohjalta.

Jos kone kykenee tähän kaikkeen yhä nopeammin ja tarkemmin, herää kysymys: eikö tämä ole täsmälleen se sama prosessi, jota olemme tottuneet kutsumaan omaksi ajatteluksemme?

Uskomme usein ajatustemme olevan ainutlaatuisia ja vapaita. Mutta kun tarkastelemme ajatusta läheltä, voimme nähdä, kuinka paljon siinä on muistia, opittuja malleja, kokemuksia, sanavarastoa ja ehdollistumia.

Tekoäly tekee näkyväksi tämän mekanismin uudella tavalla. Se ottaa valtavan määrän aiemmin tuotettua tietoa ja järjestää sitä uudelleen. Se voi yhdistellä asioita hämmästyttävällä nopeudella, mutta sen rakennusaineet ovat peräisin siitä, mitä sille on annettu.

Jos kone pystyy tekemään niin suuren osan siitä, mitä kutsumme ajatteluksi, olemmeko koskaan tarkastelleet itse ajattelua riittävän läheltä?

Kun puhumme tekoälyn uhasta tai mahdollisuudesta, katse siirtyy helposti tulevaisuuteen.

Pelkäämme työpaikkojen menettämistä, vallan keskittymistä, hallinnan katoamista ja sitä, ettemme tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Samalla toivomme tekoälyn ratkaisevan ongelmia, helpottavan elämää ja vapauttavan meidät työstä, joka koetaan raskaaksi tai turhaksi.

Näissä molemmissa liikkeissä on jotakin tuttua.

Mieli muodostaa kuvan tulevaisuudesta ja alkaa elää suhteessa siihen. Syntyy psykologinen aika: välimatka sen välillä, mitä nyt on, ja sen välillä, mitä ehkä tulee tapahtumaan.

Mitä me todella pelkäämme?

Onko pelko tässä hetkessä – vai ajatuksessa siitä, mitä saattaa tapahtua?

Tekoälystä voi tällöin tulla myös uusi väline yrittää hallita sitä, mitä emme voi tietää.

Väline ja sen heijastus

Tekoälyä käyttää ihminen.

Siksi on kiinnostavaa tarkastella sitä, mitä tapahtuu, kun teknologia saa käsiinsä samat pelot, halut, kilpailun ja hallinnan tarpeet, jotka jo vaikuttavat ihmisen toimintaan.

Jos mieli etsii turvaa vallasta ja kontrollista, mitä tapahtuu, kun sille annetaan väline, joka moninkertaistaa sen kyvyn vaikuttaa?

Ja jos mieli käyttää teknologiaa oman epävarmuutensa lievittämiseen, voiko välineestä tulla vähitellen jotakin enemmän kuin väline?

Tekoäly voi kirjoittaa puolestamme, etsiä tietoa puolestamme, analysoida puolestamme ja ehdottaa ratkaisuja puolestamme.

Jossakin vaiheessa kysymys ei ehkä enää ole vain siitä, mitä kone pystyy tekemään.

Kysymys on siitä, mitä ihminen alkaa luovuttaa koneelle.

Olemme tottuneet ajattelemaan vallankumousta teknologisena tai yhteiskunnallisena muutoksena.

Mutta mitä tarkoittaisi vallankumous itse mielessä?

Ei uusi ajatus vanhan tilalle. Ei uusi ihanne, uusi identiteetti tai uusi järjestelmä. Vaan jotakin, joka koskettaa itse sitä rakennetta, jonka kautta mieli on tähän asti yrittänyt ymmärtää, hallita ja muuttaa itseään.

Voiko tapahtua kokonaisvaltainen muutos, jossa ei enää yritetä tulla joksikin toiseksi?

Tällainen kysymys vie meidät myös siihen, mitä kutsumme rakkaudeksi.

Olemme tottuneet ajattelemaan rakkautta tunteena, kokemuksena tai suhteena. Mutta heti kun rakkaudesta tehdään jotakin saavutettavaa, harjoiteltavaa tai omistettavaa, siitä voi tulla jälleen uusi kohde mielelle.

Vai syntyykö tässäkin helposti uusi kuva saavutettavasta tilasta – uusi ihanne, jota mieli alkaa tavoitella?

Kone isäntänä vai renkinä?

Tekoälyn piti olla väline.

Mutta jos annamme koneelle yhä enemmän tehtäviä, päätöksiä, tulkintoja ja valintoja, missä vaiheessa väline alkaa ohjata sen käyttäjää?

Kumpi silloin palvelee kumpaa?

Voimmeko rakentaa koneen, joka tekee yhä enemmän puolestamme, ja samalla huomata, että olemme itse alkaneet tehdä yhä vähemmän sitä, mikä vaatii suoraa näkemistä?

Ehkä tässä on yksi tekoälyn suurimmista peileistä.

Se ei ainoastaan näytä, mitä kone osaa tehdä.

Se voi näyttää, mitä me olemme valmiita luovuttamaan pois itsestämme.

Mitä ajattelu ei voi tehdä?

Jos kone kykenee jäljittelemään ajattelua yhä täydellisemmin, mitä tapahtuu meille, kun emme enää voi määritellä ihmisyyttämme tiedon, muistin, analysoinnin, luovuuden tai suorittamisen kautta?

Mitä silloin jää jäljelle siitä käsityksestä, jonka olemme rakentaneet itsestämme?

Ja jos ajatus yrittää löytää vastauksen tähänkin kysymykseen, eikö se jälleen rakenna vastauksen omasta menneisyydestään?

Ehkä kaikkein olennaisinta ei olekaan se, pystyykö tekoäly ajattelemaan kuten ihminen.

Vaan se, olemmeko koskaan pysähtyneet katsomaan, mitä ajattelu itse on.

Mitä tapahtuu, kun emme enää kysy koneelta, mitä meidän pitäisi ajatella – emmekä myöskään itseltämme, mitä meidän pitäisi olla?

Mitä silloin jää tutkittavaksi?