Rakastammeko toista – vai vain kuvaa toisesta?
Mitä on rakkaus, kun pelko ja omistushalu väistyvät?
Uskomme usein tietävämme, mitä rakkaus on. Liitämme siihen vahvoja tunteita, kiintymystä, kaipuuta ja toiveita. Mutta jos katsomme rehellisesti ja syvälle siihen, mitä kutsumme rakkaudeksi, löydämme sieltä usein jotain aivan muuta: pelkoa yksinjäämisestä, tarvetta omistaa ja jatkuvaa ehtojen asettamista.
Mitä tapahtuu, kun riisumme rakkaudesta kaiken sen, mitä mieli siihen heijastaa?
Roolien ja ehdollistumisen vankina
Meidät on kasvatettu ja ehdollistettu tiettyyn kaavaan: koulutus, työ, omakotitalo, laina, lapset ja taloudellisen turvan rakentaminen. Kuljemme valmista polkua kyseenalaistamatta sitä, miksi teemme niin.
Tässä oravanpyörässä suoritamme usein paitsi elämää, myös itse avioliittoa. Saatamme asua saman katon alla vuosikymmeniä, mutta olemmeko todella läsnä toisillemme? Vai olemmeko vain kaksi roolia, jotka hoitavat arjen logistiikkaa?
Elätämme ajatusta siitä, että sitten eläkkeellä meillä on vihdoin aikaa kohdata toisemme oikeasti ja aidosti. Siirrämme elämisen ja rakastamisen jonnekin hämärään tulevaisuuteen.
Mutta kun vauhti lopulta pysähtyy ja lapset muuttavat pois, moni havahtuu siihen, että vastakkain istuu kaksi toisilleen vierasta ihmistä. Kun suorittaminen ja yhteiset projektit eivät enää täytä tilaa, kytkös katkeaa. Ongelmat nousevat pintaan, ja ratkaisuksi haetaan eroa – koska ei koskaan opittu olemaan yhdessä ilman rooleja.
Mielikuvien vankila – Kuva kuvan perään
Suurin este aitoon kohtaamiseen on mielen taipumus luoda mielikuvia.
Rakennamme jatkuvasti kuvaa itsestämme: kuka minä olen, mitä ansaitsen ja miten minua pitäisi kohdella. Samalla luomme kuvan toisesta ihmisestä – menneisyyden muistojen, loukkaantumisten ja odotusten pohjalta.
Kun kaksi ihmistä kohtaa, he eivät useinkaan kohtaa toisiaan tuoreesti ja elävästi, vaan heidän mielikuvansa kohtaavat. Kuva minusta puhuu kuvalle sinusta. Ajan myötä mieli lisää mielikuvan mielikuvan perään, kunnes toisen todellinen olemus peittyy täysin tämän mielen rakentaman kerrostuman alle.
Tässä ajatuksen ja mielikuvien viidakossa käy lopulta niin, ettemme löydä toisen lisäksi enää edes itseämme. Olemme eksyksissä omien heijastustemme maastossa.
Rakkaus ei ole kaupankäyntiä
Kulttuurissamme rakkaudesta on tehty usein henkinen tai sosiaalinen kaupankäynti: "Minä rakastan sinua, jos sinä täytät minun tarpeeni ja pysyt kanssani tässä kaavassa."
Tämä luo välittömästi ehdon. Silloin toinen ihminen on olemassa meitä varten – paikkaamassa sisäistä tyhjyyttämme, lievittämässä yksinäisyyttämme tai vahvistamassa kuvaa itsestämme.
Ehtoihin sidottu rakkaus kantaa aina mukanaan käänteispuoltaan: pelkoa menettämisestä ja siitä syntyvää kontrollia. Jos rakkauteen liittyy pelko ja ehdollistunut suorittaminen, voiko se silloin olla aitoa rauhaa? Pelko ja rakkaus eivät voi asua samassa tilassa.
Aito kohtaaminen tapahtuu tässä hetkessä
Aito rakkaus ei synny mielen laskelmoinnista, tulevaisuuden suunnitelmista tai mielikuvien ylläpitämisestä.
Se alkaa siitä kynnyksestä, kun "minä" – tuo jatkuva tarve suojella omaa kuvaa, vaatia huomiota ja suorittaa elämää – alkaa hälvetä. Kun mieli tyhjentyy vanhoista mielikuvista ja reaktioista, katse muuttuu puhtaaksi.
Silloin ei tarvitse odottaa eläkettä oppiakseen tuntemaan toisen. Toisen ihmisen voi kohdata aidosti, tuoreesti ja ilman menneisyyden painolastia – joka ainoa hetki uudestaan.
Vapaa tila
Kun omistushalu, roolit, mielikuvat ja odotukset putoavat pois, jäljelle jää jotain hyvin herkkää ja samalla valtavan vahvaa.
Aito rakkaus on tila, jossa ei ole ehtoja eikä kaavoja. Se ei ole riippuvuutta toisesta, vaan suurta sisäistä vapautta. Tuossa tilassa toiselle antaa täyden vapauden olla oma itsensä – ja siinä vapaudessa syntyy aito, syvä yhteys, joka kestää arjen myrskyt ilman suorittamista.
