Osa 7.Sanattomat rajat vai suojauduttu ylpeys?

Puhumme mielellämme kypsyydestä, sanattomista rajoista ja kyvystä vetäytyä suhteista silloin, kun toinen ei ole valmis sitoutumaan. On helppoa luoda tarina siitä, miten itse näkee tilanteet kirkkaasti ja vetää rajat tyynesti, kun toinen vasta kipuilee oman sitoutumisensa ja pelkojensa kanssa.

Mutta mitä tapahtuu, jos pysähdymme katsomaan tätä kirkkautta hieman lähempää? Joskus se, mitä pidämme terveinä rajoina ja itsetuntemuksena, onkin vain hienovaraisesti rakennettu suojamekanismi.

Entä jos toinen sanoo, ettei halua sitoutua, koska sitoutuminen tuntuisi vankilalta?

Voiko samalla tapahtua jotakin, mitä hän ei itse huomaa? Voiko ihminen olla jo tunnetasolla sitoutunut, vaikka ajatuksissaan vastustaa sitoutumista?

Ja jos toinen ottaa tämän vakavasti eikä halua syventää suhdetta epäselvässä tilanteessa, miksi se voi tuntua niin raskaalta?

Oliko sitoutuminen tapahtunut jo ennen kuin siitä puhuttiin?

Ihminen voi opiskella henkisyyttä, psykologiaa ja vuorovaikutustaitoja niin pitkälle, että oppii sanoittamaan toisten sokeat pisteet täydellisesti. Tällöin itsetuntemuksesta tulee panssari. Asetumme toisen yläpuolelle – ikään kuin tulkitsijaksi tai opettajaksi – joka näkee toisen alitajuntaan paremmin kuin toinen itse.

Voisiko tämän yläpuolisuuden ja ylpeyden alla olla myös jotakin, jota emme halua kohdata – ehkä häpeää, ehkä hylätyksi tulemisen pelkoa, ehkä jotakin muuta?

Kun käytämme kypsyyttämme ja toisten analysointia suojana, mitä tapahtuu omalle haavoittuvuudellemme? Entä kohtaamiselle?

Mielihyvän ja pelon kehä ihmissuhteissa

Tällaisen suojakuoren ylläpitäminen vaatii jatkuvaa liikettä. Mieli pakoilee pohjalla olevaa tuskaisuutta tavoittelemalla mielihyvää — ei pelkästään nautintoja, vaan mielikuvaa omasta oikeassa olosta, erinomaisuudesta ja hallinnasta.

Silloin syntyy mielenkiintoinen kehä:

- Mielihyvä ja hallinnan tunne pitävät pelon ja syyllisyyden hetkellisesti poissa.

- Mutta onko hallinta koskaan täydellistä? Ja jos ei ole, mitä tapahtuu pelolle suojakuoren alla?

- Mielihyvän tavoittelu ja vetäytyminen muuttuvat karkumatkaksi omalta sisäiseltä tyhjyydeltä.

Ihmissuhteeseen mennään, mutta sieltä vetäydytään ”sanattomien rajojen” nimissä heti, kun tilanne vaatisi oman keskeneräisyyden ja haavoittuvuuden paljastamista.

Aiemmissa teksteissä olemme tarkastelleet mielen jakautumista:

- hoitaja → hoidettava

- tulkitsija → tulkittava

Sama rakenne toistuu nyt ihmissuhteissa ja itsetuntemuksessa:

- tarkkailija → tarkkailtava

Uskomme usein vapautuvamme, kun analysoimme tunteitamme, havainnoimme käyttäytymistämme ja tunnistamme kaavamme. Mutta niin kauan kuin on olemassa jakautuma — tarkkailija (minä, joka tiedostan) ja tarkkailtava (tunteeni, kaavani tai toinen ihminen) — pako jatkuu.

Tarkkailija katsoo elämää turvallisen matkan päästä. Se ei ole mukana tilanteessa, vaan pitää edelleen ohjia käsissään. Järkeistäminen ja intellektualisointi eivät koskaan vapauta pelosta, ne vain kietovat sen sivistyneempiin sanoihin.

Mitä tapahtuu, jos tarkkailijaa ei enää aseteta tarkkailtavan ulkopuolelle?

Mitä tapahtuu, jos häpeää, pelkoa tai surua ei enää tarvitse muuttaa, selittää eikä hallita?

Voiko silloin enää puhua ”terveistä rajoista” samalla tavalla kuin ennen?

Kuka vetäytyy?

Kuka suojaa itseään?

Kuka haluaa olla oikeassa?

Ja kuka on se, joka näkee tämän kaiken?

Onko tarkkailija todella erillinen siitä, mitä hän tarkkailee?